Ilmat viilenee ja illat pimenee, tuntuu kun alkaisin vaipumaan pieneen horrostilaan. Mä en ole koskaan tykännyt kylmästä tai siitä että päivät pimenee, se ottaa oman aikansa ennenkun saa voiton horrostilan vaikka ei vielä ole niitä pahimpia aikoja.Viime viikko oli ihan kauhea, maanantaina pennut tuli 6vk ja oltiin eläinlääkärissä pentutarkistuksessa ja sirutuksessa. Pennut saivat mukaansa sieltä jonkun pöpön ja maanantai-tiistai välisenä yönä kaikki 7 rupesi oksentamaan ja ripuloimaan. Mä olin ihan varma että kaikki pennuista kuolee, niitä piti nesteyttää ja ruokkia tunnin parin välein. Äiti oli ihan pelastava enkeli kun tuli huoltamaan pentuja sen aikaa kun olin töissä, tuntui jo itsestäänkin että happi loppuu ja ettei oikeasti jaksa enään, unet oli vähissä ja ei paljoa huumorintajuakaan löytyny. Sitä ilon määrää kun torstai iltana kaikki pennuista oli saanut oman suuren ruokahalunsa takaisin, kyllä mullakin uni maistui torstai iltana jo aikasin.
Onneksi mulla alkoi eilen viikon loma, tuli todellakin tarpeeseen! Eilen lähti myös jo ensimmäiset kaksi pentua suureen maailmaan, omiin koteihinsa!
Ollaan menkin ehditty treenailla, ei paljoa, mutta vähän on tyhjää parempi. Huomennakin on taas aksa treenit Muikun kanssa, nyt päästäänkin lomalla aamulla jo treenaamaan.
Me käytiin sunnuntaina pitkästä aikaan Askolassa, meidän IPO maalimiehen kanssa treenaamassa, ite toki otin vaan tottista.Alan olemaan jokseenki turhautunu, mä en tiedä yhtään mitä mä haluisin tehä tai jättää tekemättä. Musta on tullut kauheen kriittinen ja en oikein tunnu olevan tyytyväinen yhtään mihinkään. Mun koirat tekee hyvin töitä, meiän maalimies odottelee meitä kovasti jo takasin ryhmään. Mulla oli jo tossa vaihe että mietin jos puremisetkin lopettais vaan kokonaan, kyse oli joko väärinkäsityksestä tai sitten olen vaan hyväuskoinen hölmö. Kummin vaan niin täytyy yrittää löytää ratkaisu tälle asenteelle ennen paluuta.
Yksi entinen ystävä sanoi mulle että olen todella ikävä ihminen, ei nyt varsinaisesti suoraan mutta että olen kävelevä negatiivi, mä ehkä sanon joitain asioita suoraan mutta ei se musta ilkeetä tee, mä olen aina ollut äärimmäisen positiivinen ja yritän olla aina mahdollisimman kannustava, varsinkin silloin kun alkaa ihmisillä olla toivo ihan lopussa. En nyt vaan ole saanut kuitenkaan kaiken muun stressin ohessa käsiteltyä itteni kanssa tätä asiaa. Se kalvaa mua todella ja nyt olen vaan väsynyt jo kaikkeen. Päätin jo sen että en enään jaksa auttaa tai jakaa treenivinkkejä vieraiden ihmisten kanssa, voin mä muiden kanssa treenata mutta parempi pitää suu kiinni noin muuten. Kasvatin omistajat ja muut samassa ryhmässä on asia myös erikseen.
Nyt täytyy kerätä ittensä ja löytää se vahva ja tukeva asenne sieltä taas päällimmäiseks.
Loman aikana kuitenkin otin tehtävksi opettaa koirille jotain uutta, Dorkalla oli mission impossible nakin pitäminen nuorena poikana, vaan ha haa! Vaikeeta se pikkumiehelle oli mutta onnistuttiinpas :D Muikku jää vielä harjottelemaan.... ;)
